Paistaako aurinko risukasaan

Pää täynnä ajatuksia ja mieli sekaisin on viime viikkojen tunnelmaa.

Tänään aloitettiin työpäivä lääkärillä, ja pahoin pelkäsin että nyt alkaa tiukka keskustelu reumalääkkeiden aloittamisesta. Olen koko raskaustoiveiden ajan pitäytynyt vahvojen lääkkeiden käytöstä, mutta nyt pahoin pelkään että joudun periaatteistani luopumaan.

Huh, onneksi lääkäri oli ymmärsi näkökantani asian suhteen, joten yritetään vielä rauhoitella polven niveltulehdusta tulehduskipulääkkeillä ja kortisonilla. Viime viikolla otettiin jo 20ml  vettä polvesta ja kun se ei auttanut niin tänään oli marssittava uudestaan tohtorin pakeille. Saaliina hevoskuuri erilaisia tulehduskipulääkkeitä ja jos tämä ei tehoa on viikon päästä luvassa lisää kortisonia.

Osasinkin jo odottaa että kun aikaa kuluu ja olen ilman reumalääkkeitä jossain vaiheessa reuma ilmoittelee itsestään, mutta kuitenkin oireiden alkaminen tuli täysin yllätyksen. Ja epätoivo on suunnaton, olisin kuvitellut että meidän perhe olisi jo tässä vaiheessa kasvanut yhdellä vauvalla. Mutta kaiken tämän epäonnen jälkeen, piti tämänkin ongelman vielä tulla sotkemaan suunnitelmia.

Herää epätoivo, yrittääkö joku kertoa meille jotain. Mutta minähän en luovuta, vielä kaksi viikkoa verikokeisiin ja saan vihdoin tietää onko kilpirauhaslääkityksen uusi annostus tehonnut.

Voin nauraa koska itkeminen ei auta

Moni tuttava on ihmetellyt kuinka voin nauraa asioille...

Voin nauraa koska itkeminen ei auta.

Hulluksihan tässä olisi tullut jos joka ikinen takapakki saisi kyynelkanavat vuotamaan ja elämän romahtamaan tukipalkeilta. (tätä siis saisi tapahtua joka toinen päivä). Jotenkin elämä vain opettaa olemaan vahva ja ajattelemaan että asiat voisivat olla vieläkin huonommin.
Facebookissa oli taannoin positiivisuushaaste, ajatuksena mitä mainioin. Ajattele jos voisit joka päivästä nostaa jonkun asian mikä on saanut sinut hyvälle tuulelle. Tänään se voisi olla kampaaja joka sai minut nauramaan.

tai PistePiste"Maailma on tässä"

pettymys

Osasin jo odottaa viime verikokeiden tulosta, että ei ne veriarvot näin helposti voi normalisoitua, mutta silti sitä toivoi.

ja itkuhan siitä tuli, veriarvot on vielä hurjasti alitoiminnan puolella. Kilpirausten TSH.n pitäisi olla alle viisi, kun minulla huidellaan huimassa 34.4, no nyt sitten lääkeannosta nostettu huimasti ja odotellaan kuusi viikkoa seuraavia verikokeita.

Lopullinen herätys todellisuuteen oli lääkärin lähettämä epigriisi, RASKAUS EI OLE SUOSITELTAVAA.

odottamista

Nyt kun on blogi historian osalta ajantasalla, voidaan siirtyä tähän päivään.

Jodihoito on taakse jäänyttä ja hoito on toiminut odotetusti, eli kilpirauhasten toiminta on hidastunut vajaatoiminnan puolelle. Jota on nyt kuusi viikkoa hoidettu Tyroxinilla.

Maanataina otetuista verikokeista pitäisi vihdoin selvitä onko hormoonitaso ja onko Tyroxin annostunus oikea, onneksi tulokset saa jo ensi viikolla.

Nyt kun saan vielä kilpirauhasen Tyroxin tason normaalille tasolle, on raskauden haaveileminen taas ajankohtaista.

Historiaa, osa2

Menneiden penkominen on joskus hauskaa ja jännittävää. Kun miettii kuinka paljon on tapahtunut, ei voi uskoa että kaikki tuon voinut tapahtua minulle...

No jatketaan , eli kesä-alkusyksy 2013. Kävin normaalilla reumaan liittyvällä lääkärikäynnillä ja kuten monta kertaa aikaisemminkkin oli lääkärini vaihtunut, hän määrää minulle kilpirauhaskokeet. Näistä tuloksista en kuule mitään, joten ajattelin että kaikki on varmasti kunnossa kuten aina ennenkin (koska olen erittäin hoikka, määrättiin kilpirauhaskokeet, aina kun tapasin uuden lääkärin). Ja saan tulokset seuraavan käynnin yhteydessä.

On  melkein vuosi ja en edelleenkään ole raskaana, joten olen yhteydessä neuvolaan, saan kuulla että voisi olla mahdollista että pääsisimme alle vuoden yrittämisen jälkeen lapsettomuusklinikalle. Nevolan hoitaja lupasi selvittää asiaa ja soittaa minulle kun on keskustellut lääkärin kanssa aiheesta. Tästä ei menekkään kuin vajaa tunti kun saan odotetun puhelun. Neuvolan lääkäri on huomannut aikaisemmissa verikokeissa jotain ja saan käskyn olla välittömästi yhteydessä reumapolille. Tästä alkaa hermoja piinaava puhelinsoittelu ja asioiden selvittely.

Lopulta tuomio on liian korkeat kilpirauhasarvot ja hoitojen siirto keskussairaalan sisätautipolille. En edes viitsi kirjoittaa tähän mitä kaikkea tämän puhelun jälkeen on tapahtunut, koska kaikki ei ole mennyt kuin Strömsössä. Mutta lopullinen diagnoosi jonka sain joululahjaksi on kilpirauhasen liikatoiminta ja Basedowintauti. Erilaisten lääkeannosten jälkeenkään veriarvoja ei saatu kuntoon, joten lopulta tammikuussa 2014 päädyin järeämpiin hoitoihin, koska lääkehoitojen aikana en saanut tulla raskaaksi ja mitään varmuutta hoidon tehosta ei ollut, joten alkuvuodesta sain radiojodi annoksen, mikä lamaannuttaa kilpirauhasen toimintaa. Tämä myös tiesi neljän kuukauden selipaattia kotona.

Radiojodi hoidon ja suoja-ajan päättymisen odottaminen on ollut yhtä kidutusta, aika voi todellakin madella....

Mutta onneksi tämä alkaa olemaan nyt kunnialla taakse jäänyttä

älä stressaa...

Muista, älä stressaa lapsen hankintaa. helpommin sanottu kuin tehty, tämän on varmaan kaikki vastaavassa tilanteessa olleet ovat huomanneet.

Miksi ei voisi olla nappia millä vain kääntäisi ajatukset muualle. Ei, kaupat ovat täynnä vauvamahoja ja kuinkas ollakkaan, kun päätät kaupassa oikaista oikealle osastolle päädyt keskelle sinisiä ja vaaleanpunaisia vauvanvaatteita pursuavalle osastolle. Ja kun tästä on päästy odottaa kotona kutsu perhejuhliin. Itku tulee vähemmästäkin.

Olen jo useaan otteeseen miettinyt onko stressin välttämisestä muistuttaminen, joku uusi kidutusmuoto sairaaloissa ja nettipalstoilla. Se ei vaan onnistu.

Olenkin sujuvasti jättänyt kaikki ihanat juhlat ja uusiin vauvoihin tutustumiset väliin toistaiseksi, tuntuu vain että mittari tulee näiden ihanien perheuutisten osalta jo töissä täyteen (ja sille kun et voi mitään) niin jätetään kotikenttä sentään vielä tyhjäksi.

Lapsettomuus on tabu, siitä ei puhuta, eikä kerrota kenellekään. Kuitenkin olisi ihana jos voisi puhua jollekin asiasta. Tämän takia varmaan Internet on pullollaan lapsettomuus blogeja, joista onneksi suurin osa päättyy onnellisesti. Internet on helppo tapa purkaa tunteitaan nimettömänä ja löytää ihmiset jotka ymmärtävät toisiaan.

siis kanssasisaret ei kuin blogeja kirjoittelemaan ja stressaamaan, mutta stressiä vain kohtuudella.

Alku historiaa osa1

Pengotaan hieman historiaa

Kun asiaa oli mielessä pohdittu oli aika selvittää hieman terveyspuolta, eli soittorinki sairaalaan ja selvittämään miten reuman kanssa edetään. Koska terveydentilani reuman suhteen on ollut hyvin rauhallinen ja mitään isompia niveltulehduksia ei ole ollut sitten lapsuuden, päädyin lopettamaan reumalääkityksen heti.

Ehkäisyä emme lopettaneet heti vain pyörittelimme ajatusta vielä monta kuukautta, olemmeko todellakin valmiita. Ehkäisyn lopettaisen siirtäminen oli myös harkittua, koska halusin että reumalääkityksen jämät poistuvat elimistöstäni. Näin mentiin vuosi. Kun aika oli kypsä jätin myös ehkäisyn pois , joten vauva olisi tervetullut perheeseemme.

Olin myös neuvolaan yhteydessä jo hyvissäajoin, ja hyvä niin koska olen saanut sieltä paljon tukea ja neuvoja raskauden suunnitteluun. onneksi asun pienellä paikkakunnalla, joten neuvolan "puhelintuki" on helposti käytettävissä.

Näillä eväillä mentiin melkein vuosi eteenpäin

Kuinka tähän on päädytty

Olen sairastanut pienestä pitäen lasten nivelreumaa, joka vaikuttaa nivelten toimivuuteen. Olin varhain päättänyt että minä en koskaan tule hankkimaan lapsia koska en halua, että lapseni joutuisi kärsimään kovia hoitoja, joita olen itse joutunut käymään läpi 80-luvun loppupuolella. Sekä riski siitä että itse tulisin raskauden myötä huonompaan kuntoon huolestutti ja huolestuttaa tietenkin vieläkin.

Kuitenkin aika vieri ja ikää tulee lisää, herää ajatus "Kuka meistä huolehtii kun vanhenemme?". 

Kun tämä pieni ajatus on heitetty ilmoille ei se ole jättänyt rauhaan, mitä jos meidän perheeseenkin tulee ihmisvauva. Ajatus saa hymyn hiipimään kasvoille.

Tästä se sitten alkoi reilu kaksi vuotta sitten...

Aloitetaan tarina

Olen onnellisesti naimisissa vai olenko? Kotoa puuttuu jotain on puuttunut jo muutaman vuoden. Voisi sanoa että olen siinä onnellisessa asemassa, että minulla on rakastava aviomies, omakotitalo, vakituinen työ ja koira, kuitenkin se 2,5 puuttuu. Eli se mystinen nyytti joka puklaa ja valvottaa, sekä aiheuttaa harmaita hiuksia. Tämä blogin tarkoitus on olla keino jolla voin purkaa tuntemuksiani, ilman että joku huokailee ja on sympaattinen. Ja ehkä joku voi kokea saavansa tästä jotain.